Sivut

maanantai 13. syyskuuta 2010

Muisto lapsuudesta...

Avasin ulkoven ja istahdin huolettoman tapani mukaan rappusille kuuntelemaan ulkoilman ääniä. Valppaana kuljetin katsettani pihan poikki, vähän kuin varmistaen että lähettyvillä ei olisi ketään muita. Katseeni pysähtyi metsän laitaan, kohtaan josta pieni polku metsän läpi johdatti aina takuuvarmasti uusiin seikkailuihin. Katseeni kääntyi naapurin pihaan, vilaus pieneen punaiseen rannekellooni... tiesin, että jos en nyt juuri tällä hetkellä pinkaisisi polulle, olisi tämän päivän seikkailut seikkailtu. Kehossa tuntui valtava jännite, aistit olivat äärimmillään, nousin hitaasti porraspäähän nojaten, kiepahdin kerran pari puolelta toiselle, vähän kuin varmistaakseni ettei kukaan kerkeäisi perääni... ja sitten pinkaisin juoksuun!

Kasvoilleni levisi valtavan suuri hymy, kuin lauma kauriita olisi pelästyneenä lähtenyt pakoon vaanivaa leijonaa ja  loikkaisin ensimmäisen mättään yli, taitavasti pujottelin vanhojen sateen esiin tuomien juurakoiden läpi, levitin kädet vierelleni ja kiepuin polulla kädet kuin lentokoneen siivet ja väistelin oksia. Tiesin, että kohta kuitenkin pitäisi hidastaa, olin tulossa naapuritalon takametsikköön ja naapureilla oli useita vihaisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Vauhti hiipui ja tarkastelin ohi menevien oksien lomasta naapurin taloa, talo oli paljon vanhempi kuin meidän oma... ruostuneet kottikärryt, pahvin näköiset seinät, vihaisen näköiset koirat raskaissa pitkissä ketjuissaan.. olin joskus ollut myös sisällä tuossa talossa ja uskon ettei tuossa talossa ollut kovin paljon iloisia hetkiä. Minun täytyi alkaa hidastamaan askeleitani.. olin juuri tulossa metsänlaitaan josta matka jatkuisi kultaa hohtavien viljapeltojen läpi eteenpäin..

Ojan toisella laidalla könöttävä piikkilanka-aita oli aina ollut haaste, silloinkin kun en ollut lähtenyt omille teilleni ja pudotus ojaan oli aina ollut liukas eikä ojasta montaakaan kertaa ollut suoriutunut ilman kuraisia lahkeita tai pientä palkeenkieltä takinhihassa, mutta se oli aita vapauteen. Aidan toisella puolella olisin jo todella kaukana. Edessä oli kuitenkin matkan melkein paras osuus... auringossa paahtuneen viljan seassa käveleminen. En ollut silloin vielä kovin pitkä ja viljan tähkät kutittivat käsivarsiani. Oletteko koittaneen kontata viljan seassa, uskokaa pois, maailma näyttää läheltä maan pintaa aivan toisenlaiselta. Lempitekoni oli myös laittautua makuulle viljanpellolle viljojen sekaan ja katsella viljojen rajoittamasta näkymästä ohi liikkuvia pilviä. Maata vain ihan hiljaa, täyttää keuhkot tuoreen viljan tuoksulla ja nauttia pilvien hitaista liikkeistä.. Pellolla ei kuitenkaan parane viettää liikaa aikaa siihen aikaan kun kuikat pesivät. Tunnelma vaihtuu nopeasti ohi viuhahtaviin siiven ääniin ja korkeisiin linnun kirkaisuihin, askeleet ovat myös tuolloin paljon verkkaisemmat :)

Pellolta noustessa kaukaisimpiin hevoshakoihin, pystyi jo melkein sanomaan että oli turvassa. Tänne asti ei enää nimenhuudot omasta pihasta kuuluisi ja tästä jaksaisin vielä juosta pakoon jos kuulisin jonkun lähtevän perääni. Repäisin kävellessäni maasta ison tukon pitkää heinää ja kävelin päättäväisesti ensimmäisen hevosen luokse. Tiesin jo tuolloin, että hevosta tulisi lähestyä edestäpäin, eihän se olisi minua edes nähnyt takaapäin tultaessa, sen verran pieni olin vielä. Hevonen nosti päätään ja tuijotti kiinteästi läheneviä liikkeitäni. Se oli selvästikkin kiinnostunut kädessäni roikkuvasta heinätukosta. Pääsin hevosen luo ja ojensin mitään sanomatta ruohotukon hevosen turpaa kohden. Hevonen haukkasi ahneesti heinät suuhunsa, eikä sen enempää enää jaksanut olla kiinnostunut minusta. Silitin sen eteenpäin kumartunuttta kaulaa, nautin suuresti tunteesta kun sain kuljettaa kättäni hevosen kylkeä pitkin eteenpäin. Se oli niin kaunis ja rauhallinen, vaikka tiesin etteivät kaikki tallin hevoset olleetkaan samanlaisia. Joskus painoin korvani niiden mahaa vasten ja kuuntelin hiljaa. Näin jälkeen päin aina mietin miten tämä harmoninen suhde ison hevosen ja pienen tytön välillä valtasi kummatkin. (huokaus) Mihin sitä kadottaa tällaiset päivät kasvaessaan isommaksi ja aina vain kiireisemmäksi...

(tuolloin tätä linnuntietä meidän pihasta talleille oli vajaa kilometri, mutta pienelle tytölle tuo vailinainen oli täynnä elämyksiä...)

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Lomalle lompsis....


No niin lähtökuopissa ollaan! Lounas vielä ja sitten taksilla kaupungille, mistä yhteiskuljetus alkaa.  Matkastamme löytyy tietoa vasemmasta sivupalkista Alsace:n alta ja koitan päivittää reissuamme myös matkan päältä! Pitäkää peukkuja ja nauttikaa matkasta meidän kanssamme! :)

Iso halaus kaikille kotiin jääville, ikävä on jo kova :)